En tiedä miksi, ehkä siksi että olen todella huono sitoutumaan tällaisiin, ehkä siksi etten kokenut sille enää tarvetta, ehkä siksi että olin niin paljon muutakin.
Hetkeksi oloni koheni, viimevuoden lopusta tunsin itseni jopa paremmaksi. Olin jaksavampi ja positiivisempi. Nyt olen taas syöksynyt alaspäin.
Luokkatovereistani osa valmistuu. Minä en vielä, tarvitsen vielä yhden vuoden. Ei siitä ehkä tulisi tuntea huonoa omaatuntoa. Alla on niin paljon kaikkea, että välillä ihmettelen miten olen päässyt edes tähän asti, enkä edes ole ainoa joka ei valmistu "ajallaan".
Silti olo on kamala.
Taas niin arvoton, turha, epäonnistunut.
Yksinkertaisesti huono.
En vieläkään luota tähän suhteeseen, en ole enää niin jaksava parantamaan sitä. Kun mikään ei kuitenkaan auta. Paperilla kaikki on ihan hyvin, mutta se valehtelu ja salailu… Mennyt ja nykyinen, isot ja pienemmät asiat.
Alan kai luovuttaa.
Välillä en usko lainkaan tähän suhteeseen, sen mahdollisuuksiin tai tulevaisuuteen ja mietin että parasta olisi erota. Mutta kun se yksin jääminen pelottaa niin paljon…
Tiedän, että se on huono syy jäädä. Yksinäisyyden pelko.
Mutta kun se on niin todellinen.
Kun ei ole lähellä ketään, joka tukisi ja auttaisi, jolle voisin puhua, joka auttaisi uskomaan että elämä kantaa.
Kun ei se kanna.
Se pettää ja hukuttaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti