Meidän pitäisi korjata tätä yhteistä kommunikointia, mutta minä en enää jaksa.
Muistan, että joskus oli helppo puhua ja puhuin mielelläni. Halusin auttaa puolisoa ymmärtämään minua ja minun tunteitani, halusin tietää mitä hän ajattelee.
Nyt en enää tiedä, miten puhua ja mistä aloittaa.
Sen myönnän, että puoliso on petrannut siinä, että nykyään kyllä kysyy jos minulla on paha mieli. Kysyy ja tahtoo auttaa.
"Mikä on?"
*niisk* Paha olla...
"Haluatko puhua?"
... En.
En vaan enää osaa sanoa.
En uskalla sanoa, pelkään että sanon tyhmästi ja loukkaan. Enkä tiedä auttaako se puhuminen yhtään mitään. Kun niin monet illat on vietetty niin, että minä puhun ja kerron ja arvailen ja tulkitsen ja mietin, samalla kun toinen vain makaa hiljaa... Eäh.
Sitten minä turhaudun ja alan hermostua, sanon jotain mitä ei olisi pitänyt sanoa. Kun en minä tiedä mitä ei pitäisi sanoa!
Antaa olla.
Me tarvitaan siihen se kolmas, joka osaa pysäyttää minut.
Niin paljon on vialla ja rikki, niin paljon pitäisi korjata ja minä en jaksa.
