Mikä mulla on?

Kevään aikana aloin käydä kouluni psykiatrin luona juttelemassa.

Isän ja puolison aiheuttamien huolien lisäksi mulla oli vielä kaikki kouluhuolet, yksi valtava projekti työn alla ja muita vastaavia stressinaiheita.

Pääasiassa halusin vain paikan, missä purkaa huoleni ja ihmisen, joka kuuntelee ja tukee minua. Mietittiin kuitenkin, onko mun pahan olon taustalla muutakin, kuin sen hetkinen stressi.

"Voisitko sä omasta mielestäsi olla masentunut?"

Ensimmäinen reaktio oli huutaa: Joo! Olen! Tiedän täyttäväni kaikki kriteerit, en pysty nauttimaan asioista mitä rakastin ennen, en saa aikaiseksi mitään, päivät menevät vain lipuen ohi ja tuntuu, ettei tulevaisuudessa ole enää mitään suuntaa mihin mennä.

Silti.

"... En tiedä. En ehkä".

Ei se merkitse enää mitään, jos on masentunut. Kaikki on masentuneita nykyään.

Jos kaksi viikkoa on mieli maassa, on masentunut. Ota lääkettä, mene kotiin ja tule takaisin kun on parempi olo.

Mä olen rämpinyt oman tuskani kanssa läpi koulun ja velvollisuuksien, menettämättä toimintakykyäni. Minä en voi mennä kotiin ja tulla takaisin sitten, kun on parempi olo, koska en todennäköisesti tulisi koskaan takaisin. Kyllä minä pääsen päivästä toiseen, haluaisin vain, että nauttisin siitä ja kokisin sen olevan jollakin tavalla mielekästä.

Haluaisin vain, että eläminen olisi kivaa.

Millainen maailma.

Elän maailmassa, jossa minä en riitä. Minä en ole tarpeeksi.
En ole tarpeeksi ruma, en tarpeeksi kaunis, en viisas enkä tyhmä, en ole tarpeeksi taitava, mutta osaan vähän, en ole tarpeeksi sairas saadakseni anteeksi mutten tarpeeksi terve jaksaakseni. En ole huonoin, mutten hyväkään. Olen väliinputoaja pahimmasta päästä.

Elän maailmassa, jossa minun tarpeeni, mielipiteeni ja mieltymykseni ovat merkityksettömiä, tai jopa vääriä. Minulla ei ole niin väliä, koska minulla ei ole intohimoja. Elän maailmassa, jossa minä tyydyn, minä kysyn, mutta minulta ei tarvitse kysyä.

Elän maailmassa, jossa minua ei tarvita mihinkään.
On olemassa ainoastaan yksi henkilö, jolle olen täysin korvaamaton ja koko elämäni velkaa. Äitini, jota rakastan syvästi. Muille olen kertakäyttötavaraa.
Minut voi heittää pois tai unohtaa.

Elän maailmassa, jossa kaikki ennen pitkää jättävät, pettävät tai valehtelevat. En voi luottaa kehenkään.

Elän maailmassa jossa en enää jaksa tehdä ystäviä.

Elän maailmassa, jossa en uskalla rakastaa, se tekee liian kipeää.
En tahdo, tai en tahtoisi enää antaa kenenkään tulla niin lähelle. Mutta näitä asioita ei voi aina päättää, enkä ole tarpeeksi vahva laskeakseni irti niistä, jotka lähelläni vielä ovat.

Elän maailmassa, jossa en enää uskalla unelmoida.
Tämän kirjoittaminen sattuu eniten.

Jokainen unelma on vain kipeä muistutus kaikesta tavoittamattomasta. Jostakin, mitä minä en voi saada, mikä ei ehkä ole tarkoitettu minulle. Jokainen unelma on muistutus omasta saamattomuudestani, kyvyttömyydestäni ja pelkuruudestani.

Elän maailmassa, jossa muut kertovat minulle mihin minä pystyn.
Minä elän maailmassa, jossa en saa valita väärin.

Elän maailmassa, jossa syy elää ei tule minusta itsestäni.
Tarvitsen jonkun tai jonkin, jonka vuoksi olla olemassa. Pelkkä minuus ei riitä, sillä siellä minuudessa ei ole ketään. Olen tyhjä. En ole mitään muuta kuin se, mitä minusta tahdotaan.

Elän maailmassa, jossa kukaan ei ota minua kiinni, kun putoan.

Yli puoli vuotta.

Isällä on nyt hautapaikka ja kivi.
Minulla ja äidillä on jokin konkreettinen paikka, jokin jonka luokse mennä.

Hautasimme uurnan itse.
"Se on niinkuin taputeltaisiin toinen nukkumaan. Kun saa peittää itse ja näkee, että sinne se nyt menee, turvaan", sanoi äiti.

Tunne-elämäni on vuoristorataa.
En silloin syksyllä shokissani edes tajunnut, miten suuren ja ammottavan aukon uskottomuus minuun repi. Nyt kun kouluvuoteni kiireineen on ohi ja olen työstänyt suruani pidemmälle, alan ymmärtää ja pystyä jäsentelemään ajatuksiani.
Miten totaalisesti se pyyhki luottamukseni paitsi puolisoon, myös muihin ihmisiin ja etenkin miehiin. En pysty uskomaan, en halua uskoa. En uskalla rakastaa, en antautua.

Toukokuussa yritin viiltää itseltäni reisivaltimon auki.
En ilmeisesti tosissani, koska en onnistunut, mutta säikähdin silti itsekin itseäni. Vähäksi aikaa helpotti, ajattelin että nyt riittää, ei enää.
En halunnut kuolla, halusin vain nähdä paljon verta, niin että se olisi lainehtinut lattialla.
Miksi?
En minä tiedä. En edes tiedä olisiko se helpottanut oloani?

Kommunikaatio.

Meidän pitäisi korjata tätä yhteistä kommunikointia, mutta minä en enää jaksa.
Muistan, että joskus oli helppo puhua ja puhuin mielelläni. Halusin auttaa puolisoa ymmärtämään minua ja minun tunteitani, halusin tietää mitä hän ajattelee.

Nyt en enää tiedä, miten puhua ja mistä aloittaa.
Sen myönnän, että puoliso on petrannut siinä, että nykyään kyllä kysyy jos minulla on paha mieli. Kysyy ja tahtoo auttaa.

"Mikä on?"
*niisk* Paha olla...
"Haluatko puhua?"
... En.

En vaan enää osaa sanoa.
En uskalla sanoa, pelkään että sanon tyhmästi ja loukkaan. Enkä tiedä auttaako se puhuminen yhtään mitään. Kun niin monet illat on vietetty niin, että minä puhun ja kerron ja arvailen ja tulkitsen ja mietin, samalla kun toinen vain makaa hiljaa... Eäh.
Sitten minä turhaudun ja alan hermostua, sanon jotain mitä ei olisi pitänyt sanoa. Kun en minä tiedä mitä ei pitäisi sanoa!

Antaa olla.

Me tarvitaan siihen se kolmas, joka osaa pysäyttää minut.

Niin paljon on vialla ja rikki, niin paljon pitäisi korjata ja minä en jaksa.

Myers-Briggs indikaattori.

Löysin tällaisen ja tein: http://www.humanmetrics.com/cgi-win/JTypes2.asp
Kyseessä on "persoonallisuustesti", joka kuvaa ihmisen persoonallisuutta neljän ulottuvuuden avulla. Testin lopussa tulee määritelmä ja tulkinta.

Minä sain ISFJ:n.
Yllättävän tarkasti tunnistan itseni tästä tuloksesta. Uusien teknisten välineiden käytön oppimisen vaikeus, halu huolehtia ja synnyttää harmoniaa, riitatilanteiden stressaavuus ja "en tahdo kuormittaa muita ongelmillani"-asenne.

Tiedän että monet pyörittelevät silmiään tällaisille testeille silmiään tai pitävät tällaisia tekeviä tai näihin uskovia täysinä idiootteina.
En itsekään ota näitä absoluuttisina totuuksina, mutta tällaiset testit voivat auttaa ihmistä tuntemaan itsensä paremmin ja kasvattaa tervettä kritiikkiä kaikenlaisia kyselyitä kohtaan.

Mutta minkä testin nyt voisi ottaa absoluuttisena totuutena silloin, kun puhutaan ihmisen persoonallisuudesta? Asiasta, joka muuttuu sen mukaan kuin ihminen kasvaa ja kokee asioita. Minulle "diagnosoitiin" epävakaa persoonallisuus muutamia vuosia sitten. Kun kerroin siitä koulupsykologille, hän sanoi, että olen liian nuori saamaan mitään persoonallisuushäiriödiagnoosia, enkä täytä mitään epävakaan persoonan tunnusmerkkejä.

Tehkää testejä, lukekaa horoskooppeja, tutkikaa itseänne ja miettikää. Mikä on totta?
Kysykää itseltänne, miltä teistä tuntuu ja hyväksykää se. Vasta kun voitte myöntää sen, mitä on sisällänne, voitte muuttaa asioita.

Minä en oikein osaa pitää blogia.

Toisaalta tekisi mieli kertoa tänne enemmän itsestäni, näyttää kuvia jne. mutta olen kirjoittanut tänne tosi paljon henkilökohtaisuuksia ja jotenkin tuntuu ahdistavalta jos joku minut tunnistaa sitten. Haluaisin ehkä laajentaa tätä, silloin voisi olla että lukijoitakin tulisi.
Tähän mennessä tämä on toiminut enemmän sellaisena terapiamuotona minulle. Ja tulee varmaan jatkossakin toimimaan.

Isän hautajaiset meni.
Oikein miellyttävät, pienimuotoiset, kauniit. Vaatimattomat. Tavalliset hautajaiset, ei mitään suurta eikä mahtipontista.

Olo on... hyvä.
Ihan hyvä.
Välillä tietty iskee joku muisto tai kuulen jonkun kappaleen tai jotakin ja sitten alkaa itkettää. Esimerkiksi, mulla on tällä hetkellä herätysmuotona kelloradio ja sieltä usein aamuisin kuuluu Swedish house mafian kappale, jossa lauletaan: "There was a time / I used to look into my fathers eyes / In a happy home / I was a king I had a gold throne / those days are gone". Ja sitten alkaa huuli väpättää. Mulle muutenkin musiikin tärkein osa on niissä sanoissa.
Siinä mitä ne sanat kertoo.

Sitten pitäs vaan saada ote elämästä.

"Kun suru häipyy
tulevat muistot
ja jokainen niistä 
koskee yksitellen".

Arkutus.

Joulu tuli ja meni, äidin kanssa kaksin ja hautajaisia miettiessä.
Yllättävän helposti kaikki tuntuu kuitenkin sujuvan, asiat järjestyvät kuin itsestään. Viime perjantaina oli isän siirto sairaalalta kappeliin. Arkku oli todella nätti, juuri isän näköinen, hieno ja vaatimaton. Ilma oli aurinkoinen ja kaunis.
Ajattelin vain että siellä se nyt menee, minun kasvattajani, huolehtijani, meidän äkäpussimme, hiljaa ajavan auton takaosassa keinuen, harmaassa arkussaan.

Tältä se nyt tuntuu.
Menettää lopullisesti. Päästää irti.

Olla vapaa.

Se typerys joka sanoo, että vapaudella ei ole hintaa, on väärässä.