Se viimeinen kerta.

Tiistaina isä viimein nukkui pois.

En ole vieläkään oikein tajunnut asiaa, koska päivittäisessä elämässä tuntuu kuin mikään ei olisi muuttunut. Silti jokin, joka on aina ollut, on nyt poissa. En ymmärrä sitä.

Käytiin vielä viimeisen kerran katsomassa isää siinä samassa huoneessa.
Toisaalta kammottavaa, toisaalta todella helpottavaa. Tunnelma oli rauhallinen, melkein pyhä, isä valkoisissa lakanoissa ja pöydällä kynttilä enkelipatsaan vieressä.
Ihminen jonka on viimeksi nähnyt rauhattomana, vääntelehtivänä, mitään näkemättömin silmin, makasi nyt liikkumatta ja näytti nukkuvan hiljaa.

Se osa tarinaa on ohi.

Menin lauantaina sairaalalle ja vastassa oli ukko, jolla oli puoli naamaa veressä ja mustelmissa.
Isä oli pudonnut sängystä sinä aamuna.

Oli muutenkin kovasti levoton, koko ajan kampeamassa itseään ylöspäin ja nostamassa jalkaa laidan yli.
Oli menossa vessaan, eikä uskonut vaikka hoin että sinulla on katetri, etkä kyllä muutenkaan ole menossa yhtään mihinkään.
Isä puolestaan luuli olleensa kolarissa ja kyseli koko ajan, minkä ikäinen se tyyppi oli joka häneen törmäsi. Luulin aina että klassinen "saiko kukaan sen rekan rekkaria"-juttu olisi vain vitsi, mutta näköjään noinkin käy.

Toivottavasti hoitajat tajuavat sitoa sänkyyn jos jatkaa tuota hyörimistä. Isän sängyn toinen laita on nimittäin rikki ja se rämähtää alas tämän tästä. Ei ihmekään että on saanut itsensä hivutettua putoamispisteeseen.

Perjantaina alkaa loma.
Tulee tarpeeseen, olen tässä nyt pari viikkoa mennyt koulupäivät läpi hammasta purren ja itku kurkussa. En tiedä mikä on.

Jos joku tätä lukeva tietää jonkun hyvän voimaannuttavan biisin, niin saa laittaa jakoon. Jotakin, mistä saisi taas jaksamista uskoa itseensä.

Isä ei enää tänään halunnut syödä enempää kuin pari lusikallista ruokaa.
Olokin oli selvästi todella hankala, kun koko ajan käänteli ja korjaili asentoa. Sanoi itsekin olevansa väsynyt. Puhelimen käyttö ei onnistu enää ollenkaan, juominen on varmaan monimutkaisin asia mihin pystyy.
Minulla alkoi silmät kostua siinä isän kuihtunutta ja sameasilmäistä ulkomuotoa katsellessa. Luulin ettei isä huomaa, mutta huomasihan se.
"Älä sure".

Hoitaja pyysi käymään kansliassa ennekuin lähdin kotiin.
"Kunto alkaa olla nyt niin heikko, että oletteko ajatelleet, saako kuolemasta soittaa myös yöaikaan?"
Soitin äidille ja sovittiin, että sen ilmoituksen ehtii aamullakin. Eikä tulla paikalle, ellei isä erikseen sitä pyydä.

Taas hetken lähempänä kuolemaa.

Huh, kävinpä taas jossain todella syvässä ja pimeässä paikassa.

Pohjakosketuksia tulee aina välillä, niitä ei vain tarvitsisi tulla ihan niin usein kuin nyt puolen vuoden aikana on tullut. Ehkä pitäisi taas hankkiutua jonkinlaisen ammattiavun luo.
Olo helpottui heti, kun sain mielestä kuonan ulos ja maahan lunta tuomaan valoa.

En ole uskaltanut puolisolleni kertoa niitä kaikkein pahimpia ja pimeimpiä mietteitäni.
Se tuntuu toisen pahoinpitelyltä, sanoa: "Minä haluan kuolla", kun ei pysty kertomaan miten toinen voisi auttaa.

Mulla ei ole ketään kelle uskaltaisin kertoa, miten paljon aina välillä haluan kuolla.

Isä siirrettiin muutama viikko sitten yksityishuoneeseen.
Hoitajat eivät olleet saaneet hereille kahville, eivätkä ruokailuun. En tiedä, päättelivätkö sitten siitä että isän kunto on huonontunut sen verran, että yksityishuone alkaisi olla paikallaan.
Onhan se tietysti ymmärrettävää, myös sen huonetoverin kannalta. Minusta ainakin olisi traumaattista seurata vierestä, kun viereisen sängyn kaveri heittää henkeään.

Joulu lähestyy ja olo tuskastuu.
Vierailuajat kyllä on lyhentyneet, kun ei isä ole oikein enempää hereillä kuin sen tunnin. Eikä sitäkään aikaa kokonaan järjissään. Soittelukin on loppunut.
Yhdessä välissä puhelin kalkatti joka välissä ja aina toinen toistaan turhempaa asiaa.

Minä olen ihan valmis luopumaan isästä.
Nyt uskallan sanoa sen, minä olen jo valmis.
En koskaan saa isää takaisin, en edes nyt. Isästä on kuori jäljellä ja se oikea ihminen sieltä silmien takaa on poistunut ikuisiksi ajoiksi.

Olen hirveän tunnoton.

En ole myöskään saanut kadonneita tunteita puolisoani kohtaan takaisin.
En ole enää uskaltanut tai pystynyt rakastamaan yhtä syvästi kuin aiemmin.
Kaikki on "ihan kivaa".
On mukavaa yhdessä, on hyvä olla, mutta se syvä, päätähuimaava rakkaus on nyt poissa. Se on yhdellä typerällä virheellä heitetty menemään.

Sain myös naistentautien poliklinikalta postia.
PAPA-luokka on 3 ja menen uudelleen kolposkopiaan. Edellinen tehtiin kesän alussa, mutta silloin oli solunäyte puhdas.
Toivottavasti olisi nytkin.

Henkinen maanjäristys

Kai sille on jonkinlainen syy, että huonoja asioita tapahtuu useampi kerrallaan. Ehkä sen äärimmäisen ahdistuksen ja stressin vastapainoksi oppii taas rakastamaan sitä tasaista ja turvallista arkea.

Sain muutama viikko sitten tietää, että puolisoni on pettänyt minua.

En muista milloin viimeksi olisin itkenyt niin paljon. Tai milloin mieheni olisi itkenyt niin paljon. Koko negatiivisten tunteiden kirjo tuli yhtäaikaa päälle ja iski vasten kasvoja.

En oikeastaan edes tahdo muistella enempää.

Sanon vain sen, että jos yhtään välitätte omasta puolisostanne, vaikka menisi miten huonosti, niin älkää menkö väärään petiin. Saatte oman häpeänne lisäksi kestää sen tuskan, jonka toiselle aiheutatte.

Tunnen itseni huonoksi, riittämättömäksi ja rumaksi. Mietin, mitä olen tehnyt väärin. Olen yrittänyt rohkaista miestäni puhumaan minulle vaikeistakin asioista, miksi se alkaa puhua vasta sitten kun jotain käy? Jotain tällaista.

Tästä syrjähypystä on jo yli kuukausi, mutta sain kaivettua sen esiin vasta nyt. Mieheni ajatteli, että jätän hänet siinä paikassa kun saan kertoa.

Annoin kuitenkin uuden mahdollisuuden.

Sanoin, että hän ei sitä ansaitse missään määrin, mutta minä ansaitsen. Minä olen tehnyt töitä tämän suhteen eteen, minä olen rakentanut itselleni tulevaisuutta, en luovuta ilman taistelua.

Ja rakastan tuota ihmistä yhä.

Olen yhä tunteideni kanssa varuillaan, olo on kuin oltaisiin hypätty takaisin seurustelun alkuaikaan, kun vielä arvotaan että tuleeko tästä vakava suhde vai ei.

En uskalla tuntea tai ajatella suuria, koska tästä yli pääseminen ja luottamuksen rakentaminen vaatii aikaa. Enkä edes tiedä miten paljon. Annoin suhteen jatkumiselle ehdot, jotka puoliso hyväksyi. Yritimme puhua mahdollisimman paljon vaivaamaan jääneitä asioita auki.

Tuntuu pahalle, että taas yksi ihminen johon olen tukeutunut ja turvautunut pettää minut. 

En ole vuosiin uskaltanut päästää uusia ihmisiä lähelleni, ketään jolle voisin omia huoliani ja tunteitani kertoa. Niitä on aikanaan niin paljon vähätelty, lytätty ja jätetty kuulematta.
Minussa on aina ollut se vika, että annan anteeksi liian helposti. Minulle saa valehdella, minua saa pettää, kiusata, minut saa unohtaa täysin ja palata sitten taas takaisin. En osaa pistää poikki ajoissa.

Isänpäivä meni... sekavasti.

Isän puheesta ei saa enää oikein selvää, morfiini on alkanut aiheuttaa nykimistä ja sekavuus vain pahenee. Keskustelusta ei tule enää sitä vähääkään, en tiedä miten yksinkertaisesti asiat pitäisi selittää, että ne menisivät tajuntaan.

Isä on omien ajatustensa keskellä niin tiukasti, ettei sinne meinaa enää kukaan muu päästä. 

Viikonloppu äidin kanssa.

Puoliso lähti pe - la risteilylle työporukkansa kanssa.

Olin ajatellut viettää äidin luona vain yhden yön, mutta siippa ilmoitti lauantaina jatkavansa vielä baariin, ei tullut ensimmäisenä mieleen mennä kotiin istumaan ja odottamaan kännistä, viinalta haisevaa miestä. Sen koommin ei ole kuulunut tyypistä. Kyllä se on kotona käynyt, mutta en tiedä missä lie huitelee nyt. Kello on kuitenkin kuusi sunnuntaina. 

Kissan on ainakin ruokkinut. Hyvä juttu.

Älkää nyt pitäkö minua nipottavana akkana, ainoat asiat mitkä minua tässä risoo, on siipan kyvyttömyys pitää yhteyttä ja ilmoittaa saapumisistaan ja menemisistään, sekä se että ensiviikolla saan kuunnella sitä valitusta miten väsyttää kun ei saanut viikonloppuna levätä. 

Jos itse on päättänyt humputella kaksi päivää putkeen, miksi pitää ruikuttaa?

*

Äidin kanssa oli mukavaa.

Äiti on tällä hetkellä melkeinpä ainoa nainen elämässäni, jonka kanssa voin puhua kaikesta. Viikonloppu menikin leukoja louskuttaessa ja mieltä purkaessa.

Puhuttiin tulevasta. Joulusta.

En tahdo sairaalajoulua. En tahdo kuunnella sitä itkua, sitä valitusta ja itsensä surkuttelua, minkä uskon joulun isässä aiheuttavan. "Voikun ei tarvitsisi olla täällä, voikun teidän pitää olla täällä, voikun pääsisi kotiin, voi minua".

En tahdo katsella sairaalan valkoisia seiniä, kuunnella yskimistä, hourimista ja haistella p*skaa jouluna. 

En tiedä miksi saan välillä valtavia vihanpuuskia.

Alan väsyä, alan turhautua.

Isän näkeminen ahdistaa. Sekoileminen, muistamattomuus, nukahtelu, ruumiinaukkojen estoton kaivelu, valitus. Isä ärtyy ja hermostuu helposti, pompottaa, vaatii.

Joskus tekisi mieli sanoa ilkeästi.

Käskeä hautaamaan toiveet paranemisesta, unohtaa koti, antaa periksi. Ravistella ja äyskähtää, että valitus ja itsesääli ei auta.

Isä on aina vaatinut muilta kaikkea, mitä ei ole pystyny kuitenkaan itse toteuttamaan.

Minä olen valmis päästämään irti, miksei isä ole?

Kyllä minä tiedän että se tulee sattumaan, se on hirveää, se on tuskallista.

Mutta sitä ei voi paeta.

Äiti kysyi mitä mieltä olen, 

kun kipupumppu ei enää auta ja isälle täytyy antaa suppoja.

Vaihtoehdot ovat joko "puolihorros" tai täysi uni.

En tiedä mikä se puolihorros on, minusta isä on siinä jo nyt. Ehkä se tarkoittaa, että laitetaan uneen ja aina välillä herätetään.

Ajattelin omaa jaksamistani. Ajattelin äidin jaksamista. Ei mitään puolihorrosta, ei herättelyjä, ei enää enempää sekavuutta kuin mitä nyt jo on.

Äiti ajatteli kivuttomuutta.

Täysi uni on rauhallinen, kivuton. 

"Kyllä minä voin käydä nukkuvaakin katsomassa. Jutella ja silittää poskea. Kävinhän minä mummoakin katsomassa, vaikka nukkui", sanoi äiti.

"Minä luen isälle Markus Kajoa", vastasin.

Don't make me sad

don't make me cry.

Sometimes love is not enough and the road gets tough

I don't know why.

Keep making me laugh,

let's go get high.

The road is long, we carry on

try to have fun in the meantime.

Lana Del Rey - Born to die

Tekemisen puute ei ainakaan pääse vaivaamaan.
Olen ottanut kontolleni (taas) hieman liikaa tehtävää ja tuntuu kuin jonglööraisin liian monella pallolla, odottaen vain milloin yksi niistä putoaa. Itse olen soppani keittänyt, ei pitäisi itkeä. Ja tunnen todella tekeväni jotakin! Tunnen oloni "tärkeäksi".
Koen olevani "aikuinen", kun katson kalenteristani, onko minulla aikaa tehdä asiaa X.

Samaan aikaan ahdistun, koska en tunne olevani tarpeeksi hyvä tai että en saa kaikkea tarvittavaa aikaan. Koska minun pitää olla paras! Minun pitää olla se, josta muut sanovat: "Tuo osaa hommansa".

Isä vajoaa yhä syvemmälle lääketokkuraansa.
Nukahtelee tiheämmin, sekoilee useammin. Kovin ihmeellisiä keskusteluja ei voi enää käydä, asiat pitää esittää lyhyesti ja selvästi.
Viimeviikolla käytiin keskustelua, joka meni jotekin näin (nimet muutettu):

Isä: Sinun serkut kävi täällä päivällä. Paula ja... ja... Lasse!
Minä: Jaa!
Isä: Eikä kun... Ei Paula vaan vanhempi nainen. Niiden äiti.
Minä: ... Jaa Helena? 
Isä: Ei kun äidin sisko. (siis minun äidin)
Minä: Niin Helena?
Isä: Eeeei...
Minä: Teija? Tai Jaana?
Isä: Ei ei.
Minä: No siinä on kyllä kaikki äidin siskot... Kukahan sulla on täällä käynyt?

Keskustelu jäi siihen, isä ei saanut nimiä mieleensä ja alkoi torkahdella. Lupasin kysyä äidiltä kuka oli vierailulla käynyt.
Illalla isä kuitenkin soitti:

Isä: No nyt minä muistan kuka kävi! Sirkka!
Minä: ... Ahaa.
Isä: Nii! Äidin sisko. Sirkka ja Pirjo ja Marjaana. Äidin siskot.
Minä: Öh... Äidin siskot on kyllä Helena, Teija ja Jaana.
Isä: Täh? ... Siis Sirkka ja Pirjo ja Marjaana.
Minä: Niin?
Isä: Äidin siskot.
Minä: Ei ole, kun ne on Helena, Teija ja Jaana. Kuka on Sirkka?
Isä: No... Leppäsen Sirkka, Teuvon vaimo. Äidin sisko.
Minä: ... Jaa. Okei.

Puhelun lopussa isän ääni alkoi taas sammaltaa pahemmin ja arvasin, ettei tähän asiaan ainakaan sieltä selkoa tule. Myöntelin, toivotin hyvää yötä ja jäin hieman hämmentyneeksi.
Myöhemmin selvisi, että mystinen vierailija oli siis isän ENTISEN vaimon sisko ja tämän poika, joka oli velipuoleni serkku.
Yhä selvemmäksi käy, että isällä alkaa mennä ajat muistoissa sekaisin. Se on hieman ahdistavaa, kun puheissa tulee paljon nimiä joita minä en tunne ja isä tivaa, että se on se, kyllä sinä tiedät.

En ole kiireideni takia ehtinyt paljoa käydä isää katsomassa, tai äidin luona. Tunnen huonoa omaatuntoa siitä. Tehdessäni yhtä asiaa, koen laiminlyöväni toista.
Pitäisi rakentaa sitä omaa tulevaisuutta ja samalla huolehtia menneisyydestään.

Tähän tunnelmaan:
Samuli Putro - Minä rakastan sinua

Musta tuntuu että tulen hulluksi näiden tunteiden kanssa.
Tämän pään kanssa.

Kaikki on hyvin.
Suhde sujuu mainiosti, äiti voi hyvin, isä... on elossa. Koulu maistuu (vailinnaisesti, mutta kuitenkin) ja työtehtävät on mielenkiintoisia.
Miksi sitten ahdistaa?

Tiedän kyllä, että se on mustasukkaisuus.
Olin mustasukkainen seurustelun alkaessa ja olen sitä yhä vuosien päästäkin. Olen mustasukkainen kumppanista, ystävistä, koulukavereista. Kaikesta paitsi lemmikeistä, joiden tiedän rakastavan minua ehdoitta.
Pelkään ikuisesti, etten ole puolisolleni tarpeeksi hyvä.
En ole mikään kodinhengetär, en pidä ruuanlaitosta tai leipomisesta, olen nirso ruuasta. En syö kalaa, en välitä lihasta. Olen laiska siivoaja, pesen vessanpytyn oksennus kurkussa. Jätän tavarani lojumaan, enkä huomaa aiheuttamaani sotkua.
En jaa samoja kiinnostuksen kohteita. En ymmärrä autoja, en osaa tehdä hyllyjä, en harrasta urheilulajeja.
Puhun paljon ja olen kiinnostunut kulttuurista, maailmasta, aineettomista asioista. Materialisti ja idealisti saman katon alla.

En ole kaunis. Mieheni on.
Pidän lävistyksistä. Kiskon nahkatakin niskaani ja menen pubiin. Mies nostaa tukan pystyyn ja menee diskoon. Minä istun ja keskustelen, juon yhden. Mies istuu hiljaa ja juo yhdeksäntoista.

En siedä vieraita naisia hänen lähellään, mutten kerro sitä hänelle.
Olen varma, että jokainen niistä naisista katsoo minua päästä jalkoihin ja miettii: "Mitä tuollainen mies näkee tässä harakassa?".
Vihaan muita naisia.

Olen mustasukkainen koulutovereistani.
Miksei minua oteta mukaan? Miksi pojat tekee kaiken keskenään?
Onko vika minussa? Vai minun sukupuolessani?
Olen mustasukkainen ystävistä.
Miksei kukaan soita minulle ensimmäisenä? Miksi minä olen se vähiten tärkeä?
Mikset ymmärrä minua?

Lupasit olla ystäväni.
Missä olet nyt?

Hammaslääkäri.

Mistä hammaslääkäripelkoinen päivittää bloginsa?

Vatsa veti kuralle melkein heti herätessä, nipistää, kaivelee, ahdistaa. Ei pysty nielemään, ei syömään ja nälkä on.
Pää ei pelkää, mutta keho reagoi heti. Vaikka olen yleensä ollut sitä mieltä, että käyn mielummin säännöllisemmin tarkastuksissa, kuin vasta sitten kun ongelmia on, niin taidanpa kääntää kelkkani.
Tämä on ihan kamalaa.

Joten, mistä hammalääkäripelkoinen päivittää bloginsa?

WC:stä.

Valoa tunnelin päässä.

Parisuhdekriisit ajaa minut joka kerta synkimpiin syvyyksiin. Nyt tuntuu jo paljon paremmalle.

Vaikka olin lähes valmis kävelemään ulos tästä suhteesta, se rakkaus löytyi taas jostain. Eikä se koskaan ole kadonnutkaan, välillä vain tuntuu että vilpitön rakkaus toista kohtaan ei yksin riitä.

Eikä tietenkään riitä, eihän parisuhde ole pelkkää rakkauden voittokulkua ja kukkia ja pehmoisia ajatuksia. Se on tahtoa olla toisen kanssa, yrittämistä kerta kerran jälkeen ja vaikka samat ongelmat kalvaa, se on niiden vatvomista yhtä uudestaan ja uudestaan.

Toisaalta pelottaa, että ainoa asia mikä minut elämässä tekee onnelliseksi, on parisuhde ja perhe. Ihmisten ilmoilla tunnen oloni onnettomaksi ja muita huonommaksi, mitättömäksi, rumaksi ja tyhmäksi. 

Isä on alkanut olla yhä vain sekavampi, soittelee äidille ja joskus minullekin monta kertaa päivässä ja "hyppyyttää" äitiä. En usko että isä tarkoittaa pahaa, ei vain ymmärrä että äitikin tarvitsee omaa aikaansa ja omia tekemisiään.

Esimerkiksi viimeviikolla unohdin viedä isälle mehua mennessäni. Isä päätti heti soittaa äidille ja käskeä tätä tuomaan mehua, kun "kyllä se nyt joutaa". Sain onneksi suostuteltua isän luopumaan vaatimuksestaan. 

Usein kun soitan äidille, että voin mennä isän luo, tahdon antaa äidille vapaapäivän isästä. Äidillä on eläkeläiseksi harmillisen aikataulutettu elämä ja harmittaa, etten pysty antamaan hänelle enempää vapautta. Hassua, mutta tunnen olevani vastuussa vanhemmistani. Tavallaan olen aina tuntenut.

Kurkkua kuristaa ja itkettää kun ajattelen äitiä.

Vaikka välimatkaa on vain muutamia kilometrejä, ikävöin jatkuvasti.

Eilen havahduin.
(taas)

Milloin minun tummatukkaisen, ärhäkän ja sanavalmiin isäni tilalle on tullut kalpea, itkuinen ja sekava vanha mies?

Ymmärsin, etten ole nähnyt isää enää pitkään aikaan.

Jatkuvasti ahdistaa ja on paha olla.

Mielessä on niin paljon, mutten saa sanottua mitään. Olen ihan lukossa. 

Rintaa puristaa, en tahtoisi mennä ulos. Kaikki voimat menee siihen että pitää olla reipas.

I should be crying, but I just can't let it show.
I should be hoping, but I can't stop thinking

Of all the things we should've said,
That were never said.
All the things we should've done,
That we never did.
All the things that you needed from me.
All the things that you wanted for me.
All the things that I should've given,
But I didn't. 

Make it go away.

Illalla isä soitti.
"Mulla on huono olo. Tuletko käymään".
Olin keskustassa ja poljin nopeasti isän luo. Säikähdin vähän. Perille päästessäni isä ei kuitenkaan vaikuttanut mitenkään erikoisen huonovointiselta.
Äitikin tuli hetken päästä.

"No, mikä on olo?"
 - "Pelottaa".

Isä on aina ollut kova murehtimaan ja huolehtimaan. Sairauden myötä on tullut mukaan kaikenlainen oman tilan monitorointi, kuumeen ja verenpaineen mittaus, suoliston toiminnan raportointi ym.
Tällä kertaa huono olo ja pelko johtui vatsan toiminnasta. Tai sen toimimattomuudesta.
Jostain syystä isä pelkää, että suoli menee tukkoon.
Voiko syödä tätä ruokaa, voiko syödä tuota, tukkiiko se suolen? Ummettaako tuo ruoka-aine, entä tämä? Mikä pehmittää? Juustoa ei saa olla missään yhtään.

Olen sanonut että minulle saa soittaa aina kun tahtoo ja lupasin, ettei tarvitse olla yksin jos pelottaa tai on kova ikävä.
Silti.
Välillä vaan...

Meillä ei ole enää hyvää ja pahaa.
Meillä asiat vaan on.

Viikonloppuinen reissuni sai minut tajuamaan miten yksin sitä tässä maailmassa lopulta on. Ja miten mukavaa olisi, jos ympärille saisi joukon läheisiä ystäviä ja rakkaita sukulaisia.
Vaikka sukuni onkin suuri, siitä vain pieni osa on minulle tuttua ja vielä pienempi osa rakasta. Isän puolelta minulla ei ole ketään, johon olisin yhteyksissä.

Yhä mietin, että jos isä ei olisi niin vanha ja sairas, meillä olisi aikaa tutkia minun juuriani myös sieltä puolelta. Äidin osalta minulle on hyvin selvää, mistä tulen. Isä ei ole koskaan enempiä menneisyydestään puhunut, paitsi nyt, lähestyvän kuoleman myötä.
Harmittaa, että kiinnostus omaan perimään on herännyt vasta nyt. Isä ei voi enää lähteä näyttämään ja kertomaan, täytyy mennä itse ja löytää.

Vein eilen isälle uuden kännykän. Siinäkin oli taistelua sinänsä, pelkästään PIN-koodin löytymiseen meni puoli tuntia ja isällä meni siinäkin ajassa hermot. Saa nähdä muistaako, miten sitä käytetään, kun vaihtui vanha nokian 3310 pieneen samsungiin.

Isä: "Perheissä pitäis olla aina kaksi lasta".
Minä: "Jaa?"
Isä: "Niin, ettei se yksi jäisi ihan yksin".

Samaa minäkin olen miettinyt. Jos olisi sellainen summa jolla voisin itselleni verisisaruksen ostaa, niin ottaisin vaikka lainaa ja ostaisin.
Tuskin mistään saa sellaista samanlaista rakkautta, jota oma perhe tarjoaa.

"Huoli harmaannuttaa"

Kävin äidin kanssa tänään kaupungilla ja mentiin sitten yhdessä katsomaan isää. Oli mukavaa, äidin kanssa on niin helppo viettää aikaa. Mihinkään ei ole kiire ja kahvin kanssa ostetaan aina jotakin leivosta, kotona voidaan katsella youtube-videoita teen kanssa.
Äiti kysyi kaupassa, milloin hänestä on tullut niin harmaa.
"Huoli harmaannuttaa".

Isä sen sijaan oli hankalalla päällä. Väsymyksestä kiukkuinen ja sekava, oli juuri saanut "bonuksen" kipupumpusta vähän aiemmin. Kaikki oli väärin ja meidän vika.
Vaikka en enää riitele isän kanssa samalla lailla kuin teininä, välillä meinaa mennä hermo. Isä kärtti olympialaisten ohjelmaa, mitä tulle milloinkin, mutta sitä ei saanut katsoa television omista ohjelmatiedoista, piti katsoa teksti-tv:stä tai lehdestä.
Eikä saatu tieto mennyt perille missään vaiheessa.

Menin salille sairaalakäynnin jälkeen. Jos jaksan pitää kropasta huolta, ehkä pää tulee huolletuksi siinä samalla. Ehkä.


Do You Realize - that you have the most beautiful face
Do You Realize - we're floating in space -
Do You Realize - that happiness makes you cry
Do You Realize - that everyone you know someday will die

And instead of saying all of your goodbyes
Let them know
You realize that life goes fast
It's hard to make the good things last
You realize the sun doesn't go down
It's just an illusion caused by the world spinning round

- Flaming lips

Taustaa

Hieman taustaa lukijoille:

Isälläni todettiin eturauhassyöpä noin kymmenen vuotta sitten. Muistaakseni ensimmäisen kerran kun kuulin asiasta, olin 12. Olimme matkalla sairaalasta kotiin, minulle oli tehty selkäröntgen skolioosin vuoksi ja isäni oli käynyt tutkimuksissa. Kotimatkalla olin, äitini kertoman mukaan, kysynyt auton takapenkiltä: "Isä, onko sulla syöpä?".

Ensimmäinen hoitokerta onnistui, toinen ei. Sairaus uusi ja jäi meille asumaan. Seuraavaksi meille muuttivat sepelvaltimotauti ja masennus. Jälkimmäinen on minulle ja isälleni yhteinen, epäilen sen olevan periytyvää.

Sairaalajaksot alkoivat vasta tänä vuonna.

"Hetkenä minä hyvänsä"-elämä on rankkaa, koskaan ei tiedä milloin puhelin soi ja milloin se on Se. Odottamiseen ei totu ikinä.

6.8.2012

Kävin tänään isän luona. Ei ollut jaksanut kävellä kuulemma, mutta sanoin, ettei se haittaa. Ei huippu-urheilijatkaan joka päivä treenaa.

Kysyin, muistaako että kävi perjantaina kotona. Vastaus oli kyllä, mutta ääni epäröivä. Toivottavasti sieltä jäi edes jotain mieleen.

Tänä vuonna tulee täyteen kymmenen vuotta sairautta. Vai onko tullut jo, en tiedä, minulle ei ole kerrottu tarkkaan.

Loin tämän blogin itselleni henkireiäksi, paikaksi johon voin avata omia ajatuksiani ja tunteitani. Salaa toivoisin myös, että tästä olisi jollekulle myös apua vastaavassa elämäntilanteessa.

Meidän pieni perheemme on saattamassa yhtä jäsenistään kohti viimeistä väistämätöntä.

Tervetuloa mukaan matkaan.