Mulla ei ole ketään kelle uskaltaisin kertoa, miten paljon aina välillä haluan kuolla.

Isä siirrettiin muutama viikko sitten yksityishuoneeseen.
Hoitajat eivät olleet saaneet hereille kahville, eivätkä ruokailuun. En tiedä, päättelivätkö sitten siitä että isän kunto on huonontunut sen verran, että yksityishuone alkaisi olla paikallaan.
Onhan se tietysti ymmärrettävää, myös sen huonetoverin kannalta. Minusta ainakin olisi traumaattista seurata vierestä, kun viereisen sängyn kaveri heittää henkeään.

Joulu lähestyy ja olo tuskastuu.
Vierailuajat kyllä on lyhentyneet, kun ei isä ole oikein enempää hereillä kuin sen tunnin. Eikä sitäkään aikaa kokonaan järjissään. Soittelukin on loppunut.
Yhdessä välissä puhelin kalkatti joka välissä ja aina toinen toistaan turhempaa asiaa.

Minä olen ihan valmis luopumaan isästä.
Nyt uskallan sanoa sen, minä olen jo valmis.
En koskaan saa isää takaisin, en edes nyt. Isästä on kuori jäljellä ja se oikea ihminen sieltä silmien takaa on poistunut ikuisiksi ajoiksi.

Olen hirveän tunnoton.

En ole myöskään saanut kadonneita tunteita puolisoani kohtaan takaisin.
En ole enää uskaltanut tai pystynyt rakastamaan yhtä syvästi kuin aiemmin.
Kaikki on "ihan kivaa".
On mukavaa yhdessä, on hyvä olla, mutta se syvä, päätähuimaava rakkaus on nyt poissa. Se on yhdellä typerällä virheellä heitetty menemään.

Sain myös naistentautien poliklinikalta postia.
PAPA-luokka on 3 ja menen uudelleen kolposkopiaan. Edellinen tehtiin kesän alussa, mutta silloin oli solunäyte puhdas.
Toivottavasti olisi nytkin.

Henkinen maanjäristys

Kai sille on jonkinlainen syy, että huonoja asioita tapahtuu useampi kerrallaan. Ehkä sen äärimmäisen ahdistuksen ja stressin vastapainoksi oppii taas rakastamaan sitä tasaista ja turvallista arkea.

Sain muutama viikko sitten tietää, että puolisoni on pettänyt minua.

En muista milloin viimeksi olisin itkenyt niin paljon. Tai milloin mieheni olisi itkenyt niin paljon. Koko negatiivisten tunteiden kirjo tuli yhtäaikaa päälle ja iski vasten kasvoja.

En oikeastaan edes tahdo muistella enempää.

Sanon vain sen, että jos yhtään välitätte omasta puolisostanne, vaikka menisi miten huonosti, niin älkää menkö väärään petiin. Saatte oman häpeänne lisäksi kestää sen tuskan, jonka toiselle aiheutatte.

Tunnen itseni huonoksi, riittämättömäksi ja rumaksi. Mietin, mitä olen tehnyt väärin. Olen yrittänyt rohkaista miestäni puhumaan minulle vaikeistakin asioista, miksi se alkaa puhua vasta sitten kun jotain käy? Jotain tällaista.

Tästä syrjähypystä on jo yli kuukausi, mutta sain kaivettua sen esiin vasta nyt. Mieheni ajatteli, että jätän hänet siinä paikassa kun saan kertoa.

Annoin kuitenkin uuden mahdollisuuden.

Sanoin, että hän ei sitä ansaitse missään määrin, mutta minä ansaitsen. Minä olen tehnyt töitä tämän suhteen eteen, minä olen rakentanut itselleni tulevaisuutta, en luovuta ilman taistelua.

Ja rakastan tuota ihmistä yhä.

Olen yhä tunteideni kanssa varuillaan, olo on kuin oltaisiin hypätty takaisin seurustelun alkuaikaan, kun vielä arvotaan että tuleeko tästä vakava suhde vai ei.

En uskalla tuntea tai ajatella suuria, koska tästä yli pääseminen ja luottamuksen rakentaminen vaatii aikaa. Enkä edes tiedä miten paljon. Annoin suhteen jatkumiselle ehdot, jotka puoliso hyväksyi. Yritimme puhua mahdollisimman paljon vaivaamaan jääneitä asioita auki.

Tuntuu pahalle, että taas yksi ihminen johon olen tukeutunut ja turvautunut pettää minut. 

En ole vuosiin uskaltanut päästää uusia ihmisiä lähelleni, ketään jolle voisin omia huoliani ja tunteitani kertoa. Niitä on aikanaan niin paljon vähätelty, lytätty ja jätetty kuulematta.
Minussa on aina ollut se vika, että annan anteeksi liian helposti. Minulle saa valehdella, minua saa pettää, kiusata, minut saa unohtaa täysin ja palata sitten taas takaisin. En osaa pistää poikki ajoissa.

Isänpäivä meni... sekavasti.

Isän puheesta ei saa enää oikein selvää, morfiini on alkanut aiheuttaa nykimistä ja sekavuus vain pahenee. Keskustelusta ei tule enää sitä vähääkään, en tiedä miten yksinkertaisesti asiat pitäisi selittää, että ne menisivät tajuntaan.

Isä on omien ajatustensa keskellä niin tiukasti, ettei sinne meinaa enää kukaan muu päästä.