Mikä mulla on?

Kevään aikana aloin käydä kouluni psykiatrin luona juttelemassa.

Isän ja puolison aiheuttamien huolien lisäksi mulla oli vielä kaikki kouluhuolet, yksi valtava projekti työn alla ja muita vastaavia stressinaiheita.

Pääasiassa halusin vain paikan, missä purkaa huoleni ja ihmisen, joka kuuntelee ja tukee minua. Mietittiin kuitenkin, onko mun pahan olon taustalla muutakin, kuin sen hetkinen stressi.

"Voisitko sä omasta mielestäsi olla masentunut?"

Ensimmäinen reaktio oli huutaa: Joo! Olen! Tiedän täyttäväni kaikki kriteerit, en pysty nauttimaan asioista mitä rakastin ennen, en saa aikaiseksi mitään, päivät menevät vain lipuen ohi ja tuntuu, ettei tulevaisuudessa ole enää mitään suuntaa mihin mennä.

Silti.

"... En tiedä. En ehkä".

Ei se merkitse enää mitään, jos on masentunut. Kaikki on masentuneita nykyään.

Jos kaksi viikkoa on mieli maassa, on masentunut. Ota lääkettä, mene kotiin ja tule takaisin kun on parempi olo.

Mä olen rämpinyt oman tuskani kanssa läpi koulun ja velvollisuuksien, menettämättä toimintakykyäni. Minä en voi mennä kotiin ja tulla takaisin sitten, kun on parempi olo, koska en todennäköisesti tulisi koskaan takaisin. Kyllä minä pääsen päivästä toiseen, haluaisin vain, että nauttisin siitä ja kokisin sen olevan jollakin tavalla mielekästä.

Haluaisin vain, että eläminen olisi kivaa.

Millainen maailma.

Elän maailmassa, jossa minä en riitä. Minä en ole tarpeeksi.
En ole tarpeeksi ruma, en tarpeeksi kaunis, en viisas enkä tyhmä, en ole tarpeeksi taitava, mutta osaan vähän, en ole tarpeeksi sairas saadakseni anteeksi mutten tarpeeksi terve jaksaakseni. En ole huonoin, mutten hyväkään. Olen väliinputoaja pahimmasta päästä.

Elän maailmassa, jossa minun tarpeeni, mielipiteeni ja mieltymykseni ovat merkityksettömiä, tai jopa vääriä. Minulla ei ole niin väliä, koska minulla ei ole intohimoja. Elän maailmassa, jossa minä tyydyn, minä kysyn, mutta minulta ei tarvitse kysyä.

Elän maailmassa, jossa minua ei tarvita mihinkään.
On olemassa ainoastaan yksi henkilö, jolle olen täysin korvaamaton ja koko elämäni velkaa. Äitini, jota rakastan syvästi. Muille olen kertakäyttötavaraa.
Minut voi heittää pois tai unohtaa.

Elän maailmassa, jossa kaikki ennen pitkää jättävät, pettävät tai valehtelevat. En voi luottaa kehenkään.

Elän maailmassa jossa en enää jaksa tehdä ystäviä.

Elän maailmassa, jossa en uskalla rakastaa, se tekee liian kipeää.
En tahdo, tai en tahtoisi enää antaa kenenkään tulla niin lähelle. Mutta näitä asioita ei voi aina päättää, enkä ole tarpeeksi vahva laskeakseni irti niistä, jotka lähelläni vielä ovat.

Elän maailmassa, jossa en enää uskalla unelmoida.
Tämän kirjoittaminen sattuu eniten.

Jokainen unelma on vain kipeä muistutus kaikesta tavoittamattomasta. Jostakin, mitä minä en voi saada, mikä ei ehkä ole tarkoitettu minulle. Jokainen unelma on muistutus omasta saamattomuudestani, kyvyttömyydestäni ja pelkuruudestani.

Elän maailmassa, jossa muut kertovat minulle mihin minä pystyn.
Minä elän maailmassa, jossa en saa valita väärin.

Elän maailmassa, jossa syy elää ei tule minusta itsestäni.
Tarvitsen jonkun tai jonkin, jonka vuoksi olla olemassa. Pelkkä minuus ei riitä, sillä siellä minuudessa ei ole ketään. Olen tyhjä. En ole mitään muuta kuin se, mitä minusta tahdotaan.

Elän maailmassa, jossa kukaan ei ota minua kiinni, kun putoan.

Yli puoli vuotta.

Isällä on nyt hautapaikka ja kivi.
Minulla ja äidillä on jokin konkreettinen paikka, jokin jonka luokse mennä.

Hautasimme uurnan itse.
"Se on niinkuin taputeltaisiin toinen nukkumaan. Kun saa peittää itse ja näkee, että sinne se nyt menee, turvaan", sanoi äiti.

Tunne-elämäni on vuoristorataa.
En silloin syksyllä shokissani edes tajunnut, miten suuren ja ammottavan aukon uskottomuus minuun repi. Nyt kun kouluvuoteni kiireineen on ohi ja olen työstänyt suruani pidemmälle, alan ymmärtää ja pystyä jäsentelemään ajatuksiani.
Miten totaalisesti se pyyhki luottamukseni paitsi puolisoon, myös muihin ihmisiin ja etenkin miehiin. En pysty uskomaan, en halua uskoa. En uskalla rakastaa, en antautua.

Toukokuussa yritin viiltää itseltäni reisivaltimon auki.
En ilmeisesti tosissani, koska en onnistunut, mutta säikähdin silti itsekin itseäni. Vähäksi aikaa helpotti, ajattelin että nyt riittää, ei enää.
En halunnut kuolla, halusin vain nähdä paljon verta, niin että se olisi lainehtinut lattialla.
Miksi?
En minä tiedä. En edes tiedä olisiko se helpottanut oloani?