Eilen havahduin.
(taas)

Milloin minun tummatukkaisen, ärhäkän ja sanavalmiin isäni tilalle on tullut kalpea, itkuinen ja sekava vanha mies?

Ymmärsin, etten ole nähnyt isää enää pitkään aikaan.

Jatkuvasti ahdistaa ja on paha olla.

Mielessä on niin paljon, mutten saa sanottua mitään. Olen ihan lukossa. 

Rintaa puristaa, en tahtoisi mennä ulos. Kaikki voimat menee siihen että pitää olla reipas.

I should be crying, but I just can't let it show.
I should be hoping, but I can't stop thinking

Of all the things we should've said,
That were never said.
All the things we should've done,
That we never did.
All the things that you needed from me.
All the things that you wanted for me.
All the things that I should've given,
But I didn't. 

Make it go away.

Illalla isä soitti.
"Mulla on huono olo. Tuletko käymään".
Olin keskustassa ja poljin nopeasti isän luo. Säikähdin vähän. Perille päästessäni isä ei kuitenkaan vaikuttanut mitenkään erikoisen huonovointiselta.
Äitikin tuli hetken päästä.

"No, mikä on olo?"
 - "Pelottaa".

Isä on aina ollut kova murehtimaan ja huolehtimaan. Sairauden myötä on tullut mukaan kaikenlainen oman tilan monitorointi, kuumeen ja verenpaineen mittaus, suoliston toiminnan raportointi ym.
Tällä kertaa huono olo ja pelko johtui vatsan toiminnasta. Tai sen toimimattomuudesta.
Jostain syystä isä pelkää, että suoli menee tukkoon.
Voiko syödä tätä ruokaa, voiko syödä tuota, tukkiiko se suolen? Ummettaako tuo ruoka-aine, entä tämä? Mikä pehmittää? Juustoa ei saa olla missään yhtään.

Olen sanonut että minulle saa soittaa aina kun tahtoo ja lupasin, ettei tarvitse olla yksin jos pelottaa tai on kova ikävä.
Silti.
Välillä vaan...

Meillä ei ole enää hyvää ja pahaa.
Meillä asiat vaan on.

Viikonloppuinen reissuni sai minut tajuamaan miten yksin sitä tässä maailmassa lopulta on. Ja miten mukavaa olisi, jos ympärille saisi joukon läheisiä ystäviä ja rakkaita sukulaisia.
Vaikka sukuni onkin suuri, siitä vain pieni osa on minulle tuttua ja vielä pienempi osa rakasta. Isän puolelta minulla ei ole ketään, johon olisin yhteyksissä.

Yhä mietin, että jos isä ei olisi niin vanha ja sairas, meillä olisi aikaa tutkia minun juuriani myös sieltä puolelta. Äidin osalta minulle on hyvin selvää, mistä tulen. Isä ei ole koskaan enempiä menneisyydestään puhunut, paitsi nyt, lähestyvän kuoleman myötä.
Harmittaa, että kiinnostus omaan perimään on herännyt vasta nyt. Isä ei voi enää lähteä näyttämään ja kertomaan, täytyy mennä itse ja löytää.

Vein eilen isälle uuden kännykän. Siinäkin oli taistelua sinänsä, pelkästään PIN-koodin löytymiseen meni puoli tuntia ja isällä meni siinäkin ajassa hermot. Saa nähdä muistaako, miten sitä käytetään, kun vaihtui vanha nokian 3310 pieneen samsungiin.

Isä: "Perheissä pitäis olla aina kaksi lasta".
Minä: "Jaa?"
Isä: "Niin, ettei se yksi jäisi ihan yksin".

Samaa minäkin olen miettinyt. Jos olisi sellainen summa jolla voisin itselleni verisisaruksen ostaa, niin ottaisin vaikka lainaa ja ostaisin.
Tuskin mistään saa sellaista samanlaista rakkautta, jota oma perhe tarjoaa.

"Huoli harmaannuttaa"

Kävin äidin kanssa tänään kaupungilla ja mentiin sitten yhdessä katsomaan isää. Oli mukavaa, äidin kanssa on niin helppo viettää aikaa. Mihinkään ei ole kiire ja kahvin kanssa ostetaan aina jotakin leivosta, kotona voidaan katsella youtube-videoita teen kanssa.
Äiti kysyi kaupassa, milloin hänestä on tullut niin harmaa.
"Huoli harmaannuttaa".

Isä sen sijaan oli hankalalla päällä. Väsymyksestä kiukkuinen ja sekava, oli juuri saanut "bonuksen" kipupumpusta vähän aiemmin. Kaikki oli väärin ja meidän vika.
Vaikka en enää riitele isän kanssa samalla lailla kuin teininä, välillä meinaa mennä hermo. Isä kärtti olympialaisten ohjelmaa, mitä tulle milloinkin, mutta sitä ei saanut katsoa television omista ohjelmatiedoista, piti katsoa teksti-tv:stä tai lehdestä.
Eikä saatu tieto mennyt perille missään vaiheessa.

Menin salille sairaalakäynnin jälkeen. Jos jaksan pitää kropasta huolta, ehkä pää tulee huolletuksi siinä samalla. Ehkä.


Do You Realize - that you have the most beautiful face
Do You Realize - we're floating in space -
Do You Realize - that happiness makes you cry
Do You Realize - that everyone you know someday will die

And instead of saying all of your goodbyes
Let them know
You realize that life goes fast
It's hard to make the good things last
You realize the sun doesn't go down
It's just an illusion caused by the world spinning round

- Flaming lips

Taustaa

Hieman taustaa lukijoille:

Isälläni todettiin eturauhassyöpä noin kymmenen vuotta sitten. Muistaakseni ensimmäisen kerran kun kuulin asiasta, olin 12. Olimme matkalla sairaalasta kotiin, minulle oli tehty selkäröntgen skolioosin vuoksi ja isäni oli käynyt tutkimuksissa. Kotimatkalla olin, äitini kertoman mukaan, kysynyt auton takapenkiltä: "Isä, onko sulla syöpä?".

Ensimmäinen hoitokerta onnistui, toinen ei. Sairaus uusi ja jäi meille asumaan. Seuraavaksi meille muuttivat sepelvaltimotauti ja masennus. Jälkimmäinen on minulle ja isälleni yhteinen, epäilen sen olevan periytyvää.

Sairaalajaksot alkoivat vasta tänä vuonna.

"Hetkenä minä hyvänsä"-elämä on rankkaa, koskaan ei tiedä milloin puhelin soi ja milloin se on Se. Odottamiseen ei totu ikinä.

6.8.2012

Kävin tänään isän luona. Ei ollut jaksanut kävellä kuulemma, mutta sanoin, ettei se haittaa. Ei huippu-urheilijatkaan joka päivä treenaa.

Kysyin, muistaako että kävi perjantaina kotona. Vastaus oli kyllä, mutta ääni epäröivä. Toivottavasti sieltä jäi edes jotain mieleen.

Tänä vuonna tulee täyteen kymmenen vuotta sairautta. Vai onko tullut jo, en tiedä, minulle ei ole kerrottu tarkkaan.

Loin tämän blogin itselleni henkireiäksi, paikaksi johon voin avata omia ajatuksiani ja tunteitani. Salaa toivoisin myös, että tästä olisi jollekulle myös apua vastaavassa elämäntilanteessa.

Meidän pieni perheemme on saattamassa yhtä jäsenistään kohti viimeistä väistämätöntä.

Tervetuloa mukaan matkaan.