Se viimeinen kerta.

Tiistaina isä viimein nukkui pois.

En ole vieläkään oikein tajunnut asiaa, koska päivittäisessä elämässä tuntuu kuin mikään ei olisi muuttunut. Silti jokin, joka on aina ollut, on nyt poissa. En ymmärrä sitä.

Käytiin vielä viimeisen kerran katsomassa isää siinä samassa huoneessa.
Toisaalta kammottavaa, toisaalta todella helpottavaa. Tunnelma oli rauhallinen, melkein pyhä, isä valkoisissa lakanoissa ja pöydällä kynttilä enkelipatsaan vieressä.
Ihminen jonka on viimeksi nähnyt rauhattomana, vääntelehtivänä, mitään näkemättömin silmin, makasi nyt liikkumatta ja näytti nukkuvan hiljaa.

Se osa tarinaa on ohi.

Menin lauantaina sairaalalle ja vastassa oli ukko, jolla oli puoli naamaa veressä ja mustelmissa.
Isä oli pudonnut sängystä sinä aamuna.

Oli muutenkin kovasti levoton, koko ajan kampeamassa itseään ylöspäin ja nostamassa jalkaa laidan yli.
Oli menossa vessaan, eikä uskonut vaikka hoin että sinulla on katetri, etkä kyllä muutenkaan ole menossa yhtään mihinkään.
Isä puolestaan luuli olleensa kolarissa ja kyseli koko ajan, minkä ikäinen se tyyppi oli joka häneen törmäsi. Luulin aina että klassinen "saiko kukaan sen rekan rekkaria"-juttu olisi vain vitsi, mutta näköjään noinkin käy.

Toivottavasti hoitajat tajuavat sitoa sänkyyn jos jatkaa tuota hyörimistä. Isän sängyn toinen laita on nimittäin rikki ja se rämähtää alas tämän tästä. Ei ihmekään että on saanut itsensä hivutettua putoamispisteeseen.

Perjantaina alkaa loma.
Tulee tarpeeseen, olen tässä nyt pari viikkoa mennyt koulupäivät läpi hammasta purren ja itku kurkussa. En tiedä mikä on.

Jos joku tätä lukeva tietää jonkun hyvän voimaannuttavan biisin, niin saa laittaa jakoon. Jotakin, mistä saisi taas jaksamista uskoa itseensä.

Isä ei enää tänään halunnut syödä enempää kuin pari lusikallista ruokaa.
Olokin oli selvästi todella hankala, kun koko ajan käänteli ja korjaili asentoa. Sanoi itsekin olevansa väsynyt. Puhelimen käyttö ei onnistu enää ollenkaan, juominen on varmaan monimutkaisin asia mihin pystyy.
Minulla alkoi silmät kostua siinä isän kuihtunutta ja sameasilmäistä ulkomuotoa katsellessa. Luulin ettei isä huomaa, mutta huomasihan se.
"Älä sure".

Hoitaja pyysi käymään kansliassa ennekuin lähdin kotiin.
"Kunto alkaa olla nyt niin heikko, että oletteko ajatelleet, saako kuolemasta soittaa myös yöaikaan?"
Soitin äidille ja sovittiin, että sen ilmoituksen ehtii aamullakin. Eikä tulla paikalle, ellei isä erikseen sitä pyydä.

Taas hetken lähempänä kuolemaa.

Huh, kävinpä taas jossain todella syvässä ja pimeässä paikassa.

Pohjakosketuksia tulee aina välillä, niitä ei vain tarvitsisi tulla ihan niin usein kuin nyt puolen vuoden aikana on tullut. Ehkä pitäisi taas hankkiutua jonkinlaisen ammattiavun luo.
Olo helpottui heti, kun sain mielestä kuonan ulos ja maahan lunta tuomaan valoa.

En ole uskaltanut puolisolleni kertoa niitä kaikkein pahimpia ja pimeimpiä mietteitäni.
Se tuntuu toisen pahoinpitelyltä, sanoa: "Minä haluan kuolla", kun ei pysty kertomaan miten toinen voisi auttaa.