Isän ja puolison aiheuttamien huolien lisäksi mulla oli vielä kaikki kouluhuolet, yksi valtava projekti työn alla ja muita vastaavia stressinaiheita.
Pääasiassa halusin vain paikan, missä purkaa huoleni ja ihmisen, joka kuuntelee ja tukee minua. Mietittiin kuitenkin, onko mun pahan olon taustalla muutakin, kuin sen hetkinen stressi.
"Voisitko sä omasta mielestäsi olla masentunut?"
Ensimmäinen reaktio oli huutaa: Joo! Olen! Tiedän täyttäväni kaikki kriteerit, en pysty nauttimaan asioista mitä rakastin ennen, en saa aikaiseksi mitään, päivät menevät vain lipuen ohi ja tuntuu, ettei tulevaisuudessa ole enää mitään suuntaa mihin mennä.
Silti.
"... En tiedä. En ehkä".
Ei se merkitse enää mitään, jos on masentunut. Kaikki on masentuneita nykyään.
Jos kaksi viikkoa on mieli maassa, on masentunut. Ota lääkettä, mene kotiin ja tule takaisin kun on parempi olo.
Mä olen rämpinyt oman tuskani kanssa läpi koulun ja velvollisuuksien, menettämättä toimintakykyäni. Minä en voi mennä kotiin ja tulla takaisin sitten, kun on parempi olo, koska en todennäköisesti tulisi koskaan takaisin. Kyllä minä pääsen päivästä toiseen, haluaisin vain, että nauttisin siitä ja kokisin sen olevan jollakin tavalla mielekästä.
Haluaisin vain, että eläminen olisi kivaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti