Musta tuntuu että tulen hulluksi näiden tunteiden kanssa.
Tämän pään kanssa.

Kaikki on hyvin.
Suhde sujuu mainiosti, äiti voi hyvin, isä... on elossa. Koulu maistuu (vailinnaisesti, mutta kuitenkin) ja työtehtävät on mielenkiintoisia.
Miksi sitten ahdistaa?

Tiedän kyllä, että se on mustasukkaisuus.
Olin mustasukkainen seurustelun alkaessa ja olen sitä yhä vuosien päästäkin. Olen mustasukkainen kumppanista, ystävistä, koulukavereista. Kaikesta paitsi lemmikeistä, joiden tiedän rakastavan minua ehdoitta.
Pelkään ikuisesti, etten ole puolisolleni tarpeeksi hyvä.
En ole mikään kodinhengetär, en pidä ruuanlaitosta tai leipomisesta, olen nirso ruuasta. En syö kalaa, en välitä lihasta. Olen laiska siivoaja, pesen vessanpytyn oksennus kurkussa. Jätän tavarani lojumaan, enkä huomaa aiheuttamaani sotkua.
En jaa samoja kiinnostuksen kohteita. En ymmärrä autoja, en osaa tehdä hyllyjä, en harrasta urheilulajeja.
Puhun paljon ja olen kiinnostunut kulttuurista, maailmasta, aineettomista asioista. Materialisti ja idealisti saman katon alla.

En ole kaunis. Mieheni on.
Pidän lävistyksistä. Kiskon nahkatakin niskaani ja menen pubiin. Mies nostaa tukan pystyyn ja menee diskoon. Minä istun ja keskustelen, juon yhden. Mies istuu hiljaa ja juo yhdeksäntoista.

En siedä vieraita naisia hänen lähellään, mutten kerro sitä hänelle.
Olen varma, että jokainen niistä naisista katsoo minua päästä jalkoihin ja miettii: "Mitä tuollainen mies näkee tässä harakassa?".
Vihaan muita naisia.

Olen mustasukkainen koulutovereistani.
Miksei minua oteta mukaan? Miksi pojat tekee kaiken keskenään?
Onko vika minussa? Vai minun sukupuolessani?
Olen mustasukkainen ystävistä.
Miksei kukaan soita minulle ensimmäisenä? Miksi minä olen se vähiten tärkeä?
Mikset ymmärrä minua?

Lupasit olla ystäväni.
Missä olet nyt?

Hammaslääkäri.

Mistä hammaslääkäripelkoinen päivittää bloginsa?

Vatsa veti kuralle melkein heti herätessä, nipistää, kaivelee, ahdistaa. Ei pysty nielemään, ei syömään ja nälkä on.
Pää ei pelkää, mutta keho reagoi heti. Vaikka olen yleensä ollut sitä mieltä, että käyn mielummin säännöllisemmin tarkastuksissa, kuin vasta sitten kun ongelmia on, niin taidanpa kääntää kelkkani.
Tämä on ihan kamalaa.

Joten, mistä hammalääkäripelkoinen päivittää bloginsa?

WC:stä.

Valoa tunnelin päässä.

Parisuhdekriisit ajaa minut joka kerta synkimpiin syvyyksiin. Nyt tuntuu jo paljon paremmalle.

Vaikka olin lähes valmis kävelemään ulos tästä suhteesta, se rakkaus löytyi taas jostain. Eikä se koskaan ole kadonnutkaan, välillä vain tuntuu että vilpitön rakkaus toista kohtaan ei yksin riitä.

Eikä tietenkään riitä, eihän parisuhde ole pelkkää rakkauden voittokulkua ja kukkia ja pehmoisia ajatuksia. Se on tahtoa olla toisen kanssa, yrittämistä kerta kerran jälkeen ja vaikka samat ongelmat kalvaa, se on niiden vatvomista yhtä uudestaan ja uudestaan.

Toisaalta pelottaa, että ainoa asia mikä minut elämässä tekee onnelliseksi, on parisuhde ja perhe. Ihmisten ilmoilla tunnen oloni onnettomaksi ja muita huonommaksi, mitättömäksi, rumaksi ja tyhmäksi. 

Isä on alkanut olla yhä vain sekavampi, soittelee äidille ja joskus minullekin monta kertaa päivässä ja "hyppyyttää" äitiä. En usko että isä tarkoittaa pahaa, ei vain ymmärrä että äitikin tarvitsee omaa aikaansa ja omia tekemisiään.

Esimerkiksi viimeviikolla unohdin viedä isälle mehua mennessäni. Isä päätti heti soittaa äidille ja käskeä tätä tuomaan mehua, kun "kyllä se nyt joutaa". Sain onneksi suostuteltua isän luopumaan vaatimuksestaan. 

Usein kun soitan äidille, että voin mennä isän luo, tahdon antaa äidille vapaapäivän isästä. Äidillä on eläkeläiseksi harmillisen aikataulutettu elämä ja harmittaa, etten pysty antamaan hänelle enempää vapautta. Hassua, mutta tunnen olevani vastuussa vanhemmistani. Tavallaan olen aina tuntenut.

Kurkkua kuristaa ja itkettää kun ajattelen äitiä.

Vaikka välimatkaa on vain muutamia kilometrejä, ikävöin jatkuvasti.