Minä seison aina vähän sivussa.

Minä katson ja kuuntelen, tervehdin ja nauran. 

Minä tulen toimeen kaikkien kanssa. 

Minä osaan olla mukava ja kertoa vitsejä. 

Minä tiedän miten välitetään ja lohdutetaan, minä yritän ymmärtää. 

Minä puhun paljon, enkä suutu herkästi.

Lähemmäs en anna tulla.

Lähempää näkisi, että minä voin pahoin. 

Itken paljon ja tunnen vihaa.

En koe elämässäni olevan hyvää.

En luota, enkä halua luottaa, pelkään.

En anna lohduttaa, en välittää, en tukea.

Vihaan itseäni, mielestäni elämäni on turha ja merkityksetön.

Koska kukaan ei halua tietää sitä.

Olen ajatellut, että perhe on tärkeämpää kuin työ.
Tehty työ ei istu sairaalassa sängyn laidalla, pitämässä kädestä ja lukemassa sinulle lehteä, katsomassa kanssasi Salattuja elämiä. Työ ei pidä sinulle seuraa, sille ei voi soittaa kun pelottaa, se ei tule hautajaisiisi tai mieti mitä kiveesi kaiverretaan.

Toisaalta, työ ei jätä.
Se on aina olemassa, se ei kuole pois tai hylkää. Tietysti työelämästä voi pudota pois, jäädä työttömäksi tai joutua lomalle. Silti työ on olemassa, se on yhä siellä. Eikä siellä tehtyjä saavutuksia oteta pois.

Ymmärrän hyvin, miksi monelle muusikolle tuntuu musiikki olevan elämän tärkein asia. Se on aina olemassa, se on lähellä, se ei torju tai petä. Sen voi jakaa tai siitä voi nauttia yksin.
Se ei suutu, huuda, tai loukkaannu.

Ei ole mitään takeita siitä, että rakkaus jonka laitat toiseen ihmiseen maksaa itsensä takaisin.

Ehkä elämänsä rakentaminen työn varaan ei olekaan niin typerää.

Hetkeksi unohdin.

Jätin bloginpidon hetkeksi. Melkein vuodeksi.

En tiedä miksi, ehkä siksi että olen todella huono sitoutumaan tällaisiin, ehkä siksi etten kokenut sille enää tarvetta, ehkä siksi että olin niin paljon muutakin.

Hetkeksi oloni koheni, viimevuoden lopusta tunsin itseni jopa paremmaksi. Olin jaksavampi ja positiivisempi. Nyt olen taas syöksynyt alaspäin. 

Luokkatovereistani osa valmistuu. Minä en vielä, tarvitsen vielä yhden vuoden. Ei siitä ehkä tulisi tuntea huonoa omaatuntoa. Alla on niin paljon kaikkea, että välillä ihmettelen miten olen päässyt edes tähän asti, enkä edes ole ainoa joka ei valmistu "ajallaan".

Silti olo on kamala.

Taas niin arvoton, turha, epäonnistunut.

Yksinkertaisesti huono. 

En vieläkään luota tähän suhteeseen, en ole enää niin jaksava parantamaan sitä. Kun mikään ei kuitenkaan auta. Paperilla kaikki on ihan hyvin, mutta se valehtelu ja salailu… Mennyt ja nykyinen, isot ja pienemmät asiat.

Alan kai luovuttaa. 

Välillä en usko lainkaan tähän suhteeseen, sen mahdollisuuksiin tai tulevaisuuteen ja mietin että parasta olisi erota. Mutta kun se yksin jääminen pelottaa niin paljon…

Tiedän, että se on huono syy jäädä. Yksinäisyyden pelko.

Mutta kun se on niin todellinen.

Kun ei ole lähellä ketään, joka tukisi ja auttaisi, jolle voisin puhua, joka auttaisi uskomaan että elämä kantaa.

Kun ei se kanna.

Se pettää ja hukuttaa.