Isällä on nyt hautapaikka ja kivi.
Minulla ja äidillä on jokin konkreettinen paikka, jokin jonka luokse mennä.
Hautasimme uurnan itse.
"Se on niinkuin taputeltaisiin toinen nukkumaan. Kun saa peittää itse ja näkee, että sinne se nyt menee, turvaan", sanoi äiti.
Tunne-elämäni on vuoristorataa.
En silloin syksyllä shokissani edes tajunnut, miten suuren ja ammottavan aukon uskottomuus minuun repi. Nyt kun kouluvuoteni kiireineen on ohi ja olen työstänyt suruani pidemmälle, alan ymmärtää ja pystyä jäsentelemään ajatuksiani.
Miten totaalisesti se pyyhki luottamukseni paitsi puolisoon, myös muihin ihmisiin ja etenkin miehiin. En pysty uskomaan, en halua uskoa. En uskalla rakastaa, en antautua.
Toukokuussa yritin viiltää itseltäni reisivaltimon auki.
En ilmeisesti tosissani, koska en onnistunut, mutta säikähdin silti itsekin itseäni. Vähäksi aikaa helpotti, ajattelin että nyt riittää, ei enää.
En halunnut kuolla, halusin vain nähdä paljon verta, niin että se olisi lainehtinut lattialla.
Miksi?
En minä tiedä. En edes tiedä olisiko se helpottanut oloani?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti