Huaah!

Ylös, ulos ja elämään!
No, melkein ainakin.

Tällä hetkellä elämä tuntuu jo kirkkaammalta, tarkoituksellisemmalta ja jonkinlainen suunnitelmallisuus on palannut takaisin. Joitakin vuosia sitten minulla oli suht selkeät sävelet elämälle, mitä milloinkin noin suurinpiirtein voisi tapahtua. Vaikka kaikki voi aina muuttua eikä mikään ole varmaa, tuo minulle varmuutta ajatella että on suunnitelma A ja suunnitelma B.
Ja nykyään, jos kaikki menee pieleen ja romuksi, on suunnitelma C:kin, eli lentolippu mahdollisimman kauas ja jonnekin kaukaiseen maahan hautaamaan varpaat hiekkaan ja miettimään elämän menoa.

Olen saanut kouluni melkein päätökseen, valmistun toivottavasti keväällä ja sitten onkin uusi vaihe elämässä edessä, kun en ole enää opiskelija, mutta en todennäköisesti työläinenkään vielä. Töiden saanti tuleekin olemaan sitten se haastavin tulevaisuudentekijä vähään aikaan…

Miehen kanssa on saatu pidettyä homma hyvin kasassa. Kesän käyttäydyin kyllä kuin mikäkin mielenvikainen ämmä, mutta nyt jälkeenpäin ymmärrän että se oli ihan puhtaasti turhautumista omaan itseensä ja omaan elämäänsä. Ei sitä omaa onnellisuutta voi toiselta vaatia, se virhe on taidettu tehdä molemmin puolin.
Uskottomuudesta selviäminen vei puolitoista vuotta kaikkineen, ehkä vähän enemmänkin, ja ikuiset jäljet se on meidän suhteeseen jättänyt. Silti tällä hetkellä asiat on enemmä tasapainossa kuin meidän suhteen aikana koskaan. Mieskin on aivan erilainen nykyään, sekin vaikuttaa onnellisemmalta ja tasaisemmalta.

Jos tätä joku lukee ja haluaisi tästä aiheesta, uskottomuudesta ja siitä selviämisestä, tarkemman postauksen, niin kerro. Voin tosin vain pohdiskella asiaa omasta näkökannastani.

Kaikesta huonosta huolimatta miehelle täytyy nostaa hattua, se on kuitenkin elänyt masentuneen ihmisen kanssa yksissä monta vuotta ja kriisienkin jälkeen jäi minun luokse minua tukemaan.